Hyvä ruoka, parempi mieli. Treffi-ilta omalla kylällä.

Ollaan tämmöinen tyypillinen "nykyajan" pariskunta, ei mikään tilastovirhe tai paheksunnan kohde siis enää, vaikka eronnut ja karannut, lapset toisen ihmisen kanssa tehtynä. Meille tulee siis tästä syystä aina aika ajoin hetkiä, että talo on hyvin hiljainen ja autio. Sellainen oli eilen, ja koska torstai on toivoa täynnä, päätettiin pitää treffi-ilta. Ulos syömään siis!  Siinä pohdimme kaupunkiin lähtöä, kunnes iski yksinkertaisesti kehtuutus ajaa 70 km ruokailun takia. Tajusimme myös melko pian, että alle 100m päässä kodistamme on varmasti yksi parhaimmista intialaisista ruokaravintoloista, jos ei koko Suomessa, niin ainakin maakunnassa. Sinne siis! Melko hyvin moiselta pikku pitäjältä.

Siistimpää treffivaatetta siis päälle ja  "purokylänraittia" kävelemään ja ulos syömään. Ruoka oli taas mahtavaa, juomat kylmiä ja seura hyvää. Siinä oli mukava höpötellä niitä näitä, vaihtaa kuulumisia ja katsella toista vähän silmiinkin. Ravintola oli kuitenkin meitä ja yhtä toista asiakasta lukuun ottamatta tyhjä.

Blogikirjoitus alkoi syntyä päässä jo ravintolassa istuen. Sateinen torstai-ilta. Illat jo hieman pimenee ja touhut ulkosalla alkavat loppua. Pitkä työpäivä takana ja koti-ilta, kun harrastuksetkaan ei ole vielä alkaneet. Toisilla samanlainen hiljainen talo kuin meillä, toisilla talo täynnä elämää. Toisinaan voi päästää itsensä arki-iltanakin helpolla ja lähteä ulos syömään. Harva kuitenkaan viitsii enää ajella Joensuun keskustaan takaisin.
Pakko ei ole. Meillä täällä Enossa on vielä mahdollisuus uskomattomiin kulinaristisiin elämyksiin. Lapsillekin löytyy perinteisiä herkkuvaihtoehtoja, jos pikkukulinaristit heittäytyvät hankaliksi, ja palvelu on aina ystävällistä ja pienimmätkin asiakkaat huomioivaa.

Palvelut ja mahdollisuudet loppuvat, jos niitä ei käytä. Valitettavasti se on totuus. Olen myös kuullut huhuja, että palveluiden loppuminen suututtaa ja puhututtaa. Harmitusta julistetaan kyllä, mutta minulla olisi ehdotus! Käytetään olemassa olevia palveluita, koska sillä saisimme ne pidettyä pienen kylän raitilla. Muuta keinoa ei ole.

Eno on ihana lintukoto, luonnonystävän unelmakohde. Täällä on hyvä asua. Asuminen on edullista, jopa halpaa, ja matkanteko kaupungin työmaille onnistuu julkisilla tai omalla autolla hyvinkin sujuvasti. Aina ei tarvitse mennä merta, tai Pielisjokea edemmäs kuitenkaan kalaan. Meillä on Enossa vielä mahdollisuus viedä puoliso ruokatreffeille tai koko perhe ulos syömään, omalle kylälle. Päivällä vaihtoehtoja on jopa enemmän, lounasravintolakin avoinna ja tarjolla todella hyvää ja monipuolista kotiruokaa. Tärskyille pääsee siis kotoaan helposti ja iltaruoan lisänä voi tilata vaikkapa kylmän huurteisen tai siiderin, jos tuhdimpaa palan painiketta kaipaa, ja vähän punaa puolison poskille. ;)

 Hyvä ruoka, parempi mieli.

Karjalasta kajahtaa! Duurissa ja mollissa.

Iloinen ja laulava Pohjois-Karjala ulkopaikkakuntalaisine vieraineen rokkasi kesän parhaan viikonlopun Joensuun Laululavalla. Huikea tunnelma myytiin loppuun asti lauantaina ja rokki oli ensimmäistä kertaa virallisesti kolmipäiväinen. Olin itse tunnelmaa mukana elämässä 19 vuoden tauon jälkeen! Nykynuoriso osaa todellakin rakastaa myös duurissa, kuten erään bändin esittelyssä oli asia selitetty. Täysin samaa mieltä, kuittaa tämä entinen nuori. Rokki ei jää nyt yhtä pitkäksi aikaa tauolle.

Kesä, ja elämä, kuten Nykäsen Matti asian ilmaisi, on todellakin ihmisen parasta aikaa. Musiikki kuuluu minun elämään ja kesään vahvasti. Olen niitä tyyppejä, joiden jalka alkaa hyvän musiikin tahdissa etsiä rytmiä ja sormet rummuttavat reisiä. Niitä ihmisiä, jotka laulavat mukana karaokessa, toisen laulua arvostaen, ja niitä, jotka fiilistelevät täysillä nollan promillen syntymähumalassa.

Ei Ilosaarirock kauniin Karjalamme ainoa tapahtuma ole. Joskus ihaillen ihmettelen miten aivan kotinurkillakin voi kokea elämyksiä. Suomen suven ihanuuksiin kuuluvat lukuisat kesäteatterit. Ammattilaisten otteet omaavat eloisat ja värikkäät näyttelijät herättävät tarinat ja kyläpahaset henkiin. Lauluntäyteinen ja iloinen oli myös kesäni ensimmäinen kesäteatterikäynti. Ei kauniimpi ja perinteisempi voisi enää kesäteatterin paikka olla, kuin Enon kesäteatterin sijainti Paukkajalla. Kaiken takana oli nainen ja tässä tapauksessa myös Pielisjoki, joka välkkyi taustalla nuorten aikuisten tulkitessa Matin ja Tepon musiikkia sekä sekoittaen sopivan rosoisesta keski-ikäisestä rakkaudesta ja ikävästä kertovaan tarinaan hymyä. Tarinassa rakastettiin perinteisesti mollisoinnussa, mutta se ei haitannut, koska naurun lisäksi silmännurkatkin kostuivat. Kukapa voisi kuunnella kappaleen "Et voi tulla rajan taa" herkistymättä? Tulkinta oli hieno.

Niin se muuten on, että Ilosaarirock ja kesäteatterit yhdistävät sekä nuoret että vanhat. Aika katoaa ja sitä tulee jotenkin iättömäksi uppoutuessaan hyvään tunnelmaan ja musiikkiin. Elää hetkessä ja mukana. Ottaa vaikkapa muutaman oluen, tai juo pullakahvit. Onnellisuutta se on.

Tänään on heinäkuun 20.päivä. Mies toi nimipäivän kunniaksi siiderin, jossa oli tähän tarinaan osuva korkki. Sihahtikin auki niin iloisesti. Happiness it comes from within. Kyllä, itsestäni se onnellisuus lähtee ja hetkistä ja elämyksistä ja ihmisistä ympärillä. Ystävä oli lähettänyt oikean postikortinkin. Happy Joe maistui iloiselta niin kuin aina. Tämä entinen nuori ja tuleva keski-ikäinen, pienen kylän raitin tallaaja, on kiitollinen, sekä mollissa että duurissa.

Menolippu Lieksaan.

Pojat valitteli tylsyyttä ja itsekin kyllästyin seuraamaan heidän mobiilipelejään, sekä jatkuvaa Salkkareiden tuijottelua. Suomalainen tv-ohjelma Salkkarit on tosin synnyttänyt pojille halun tehdä omaa tv-sarjaa ja tube-videoita, jotka koen ainoana positiivisena asiana jo pian 20v pyörineestä sarjasta.
Mitäpä siis tehtäisiin keskellä viikkoa, epävakaan säätilan luodessa paineita ja kukkaron ammottaessa tyhjyyttään. Retki naapuripitäjään!

Lieksaan siis, sinne se haikaili Simpauttaja-elokuvasta Markettakin.

Autoilun sijaan valittiin kulkuneuvoksi juna. Junallekin mentiin pyörillä. Ekoteko ja päivän kuntoilut samassa. Se oli muuten ensimmäinen kerta pojille olla junassa. Kiskobussissa ei valitettavasti nähty konduktööriä ja ajatusten punaiset verhot ja matot joutuivat myös kuoppaamaan. Mietin liekkö moista punaisin verhoin ja lyhdyin varustettua junaa olemassakaan. Pojillani on mainio mielikuvitus. Tiedä millaisen saippuaoopperan saavat vielä aikaiseksi.

Retkeily kannattaa aina. Lasten kanssa se on ihanaa ja pienet asiat tuottavat hymyä ja iloa. En ole koskaan aiemmin iloinnut junan saapumisesta yhtälailla kuin nyt seuratessani nuorimmaiseni jännitystä ja hymyä. Tai olen, kerran, kun odotin kaukaa Ilomantsin asemalla lättähatun saapumista. Taisinpa olla saman ikäinen. Silloin Ilomantsiinkin kulki vielä henkilöliikenteen juna.

Enosta oli kirjoitettu sanomalehti Karjalaiseen mainio artikkeli. Siinä puhuttiin muun muassa Enon kansainvälisyydestä, tai pikemminkin sen vähyydestä. Juna-asema oli autio, mutta toden totta, niin kelekkeesti, käyttäen tätä huikeaa sanaa siitä Simpauttaja-elokuvasta, kuului suomen, ruotsin ja englannin kieliset ilmoitukset junan myöhästymisestä. Rautatieasema kun Enossa kuuleman mukaan on se kansainvälisin paikka ;)
Nuorimmaiseni kuunteli korvat höröllään, vaniljatuutti käsiin sulaen kuulutuksia ja tokaisi pikkuvanhasti ja pikkukylän pojan realismia äänessään: "höh, mitä järkeä on kuuluttaa englanniksi, kun eihän täällä oo muita kuin myö". Vähissä oli matkustajat tiistai-iltapäivänä Lieksan suuntaan. Harmitti hieman.

Lieksa, kaunis, mutta hieman aliarvostettu kaupunki oli hyvä retkikohde. Lieksassa kävelyetäisyydellä on oikeastaan kaikki mitä pikkukylän tyttö poikineen kaipaa. Suuntasimme ensimmäiseksi lasten liikennepuistoon, joka yllätti minut positiivisesti. Liikenne puistossa oli kuin Lontoossa, etenkin omien lasten kaahaillessa ympäriinsä, mutta isoimmilta kolareilta vältyttiin. Hieman evästelyä ja uimahalliin, joka säiden takia saisi olla avoinna vaikka heinäkuulle. Sen verran kolea ja vähäluminen tämä Suomen kesä aina on. Pojat olivat tyytyväisiä, ei ne suuria vaadi. Ja vaikka se raha ei saisi näytellä roolia missään, niin huojentavaa oli, että koko reissusta selvisi ruokailuineen kaikkineen alle satasella. Suositellaan muillekin!

Little town blues- taikka sitten Enon disco.

Kevät oli kylmä ja ankea, tuntui että talven painon alta ei päästä minnekään. Pieni kylän raitti alkoi ahdistaa. Oli pakko varata matka etelään. Helpotti hetkeksi.
Ei sää ongelma pelkästään täällä meillä susirajalla ollut, talvi oli takertunut tiukasti Suomi-neidon ympärille, kolkasta kolkkaan.

Kesä saapui vaivalloisesti, mutta saapui kuitenkin. Kesäkuu toi meille tänne kylälle myös jotain uutta ja erilaista. Pieni kylänraittimme Eno heräsi Joensuu-Jukolan myötä hetkeksi eloon. Koko kylä valvoi, läpi yön. Olihan se erikoisen hienoa.
https://www.instagram.com/p/BVdPaHIA7bt/

Meidänkin pihapiiri oli täynnä tohinaa, kun saimme suunnistajia vieraaksi. Oli mukava tutustua aikoinaan tältä kylältä lähteneeseen, ja saada kutsu heille kylättelemään. Lie Suomineidon toisen puolen lanteilla erilainen liike, tämä puoli tuntuu usein pysähtyneen paikoilleen. Minulle aina herää Suomen karttaa katsoen mielikuva äidistä, kesken kotitöiden, samalla lasta lantionsa päällä lekuttaen. Lantio, johon lapsi nojaa, on meidän kotiseutumme. Vauva-ajat ovat kai vielä niin tuoreessa muistissa, kun tämmöisiä höpötän. :D

Viime sunnuntaina kaikki oli taas ennallaan, koko kylä kuin autiosaari. Oli hieman haikea mieli. Tuli jo ikävä ihania pihakahvioita, kauniisti laitettuja lyhtyjä ja elämisen tohinaa. Kaikkialla oli niin hiljaista. Asia jota täällä arvostan, on sama asia, joka alkaa joskus myös ahdistaa. Pitäisi kai pitää enemmän melua tyhjästä.

Melua tyhjästä ovat kyllä pitäneet poikani! Liiaksikin asti. Lomailevat lapsukaiset rikkovat tasaista hiljaisuutta tärykalvoja kuormittaen. Lasten iloa on myös hauska seurata, etenkin kun leikkivät pihalla. Työtä tekevä aikuinen on hieman ankeaa seuraa, tai he minulle liian äänekästä. Olen välillä kuitenkin laittanut työt tauolle ja on lähdetty vaikka pyöräilemään. Tätä Pohjois-Karjalan luontoa auringon paistaessa voisi ihailla mielin määrin. Onni on tällainen mahdollisuus.

Laskin eilen päiviä seuraavaan matkaan. 60. Olen matkalla metropoliin joka ei nuku ikinä, sykkeeseen joka ei sammu. New York, New York lauloi Sinatra. Minuakin laulattaa. Kaupungissa asuu 8,5 miljoonaa ihmistä. Onhan se älytöntä ajatella, kun meidän kylän raitilla tallaa enimmillään 2500. Tilaa täällä olisi kyllä isommallekin porukalle.
Enostakin on laulu, Myllerin Alpon Enon disco. Melkein yhtä legendaarinen kuin tuo Sinatran rallatus ja nykyään tunnusmerkkinä koko Joensuulle, kun Joensuu tanssi ja soi sen tahdissa. Ei pöllömpi juttu ollut aikoinaan tuo levytys, Luhtapohjan mieheltä.

https://www.youtube.com/watch?v=GLAZZDq4Fn8

Pikkukaupungin bluesista ja sen karkoittamisesta Sinatra lauloi. Meidän Enon discossa on kuitenkin enemmän tekemisen meininkiä, joka ei sula pois hetkessä. Eno on syvällä sielussa. Joskus tekee hyvää kuitenkin herätä eloon vaikka koko kylänä jonkun tapahtuman voimin, tai sitten pitää poistua paikalta, jos siltä alkaa tuntumaan. Tänne on aina sitten mukavampi palata.

Päivähoito on sydämen asia.

Minun pienokainen aloittaa ensi syksynä eskarin ja minun esikoinen menee jo toiselle luokalle. Heillä on ollut hyvä ja turvallinen lapsuus tähän saakka ja siitä osaltaan kiitän hyvää ja ihmisläheistä päivähoitoa. Meidän poikien elämän yksi tärkeimmistä ihmisistä on ollut perhepäivähoitaja, hän ei unohdu varmastikaan ikinä.

Marraskuisena aamuna 2009 vein pienen pojan omaa itkuani pidätellen viettämään ensimmäistä hoitopäivää.  Poika oli 9 kk vanha tuulitukka. Ensimmäisellä tapaamisella hoitajan kanssa tiesin ettei minun tarvitsisi pelätä eikä kantaa huolta, he kyllä pärjäisivät. Hoitaja otti lapsen syliinsä kuin omansa, jutteli ja katsoi poikaa silmiin, ja hymyili. Minäkin hymyilin, vaikka itku tuli sitten autossa. Hyvin on poika pärjännyt, ja toinenkin. Saman hoitajan hoivissa.

Elämässämme on ollut muutoksia. Ydinperhe on vuosien saatossa rikkoutunut ja lapsistamme on tullut eroperhe-lapsia. Heille isoin ja merkittävin asia on ollut arkisten asioiden pysyminen kuitenkin melko samana. Tärkeänä asiana myllerryksessä ovat olleet turvallinen kasvuympäristö, johon kuuluu myös päivähoidon pysyvyys. Lapsemme ovat ainakin vielä voineet hyvin. Entäpä jos avioeron sattuessa olisin joutunut samalla työttömäksi, ja subjektiivista päivähoito-oikeutta ei olisi ollut?  Lapsien arki olisi muuttunut hetkessä, turvalliset puitteet rikkoutuneet ensin isän ja äidin takia ja turvallinen päivähoitopaikkakin olisi viety. Mitäpä jos olisin pitänyt lapsia päivät ja sairastunut henkisesti, väsymyksen kautta masennukseen? Sen avioero ja elämänmuutokset voi aiheuttaa, meistä kovimmillekin. Olisin ollut voimaton tekemään arkisia asioita tai pitämään huolta lapsieni henkisistä tarpeista. Uskoisin, etteivät he olisi tänä päivänä samoja valoisia pikkupoikia.

Seuraava on suora lainaus Joensuun Kaupungin sivuilta:

"Joensuun päivähoidon päämääränä on hyvinvoiva, osallistuva lapsi.

Päivähoito- ja varhaiskasvatuspalvelujen perustana on monipuolinen ja joustava päivähoito. Päivähoidon toimintamuodot ovat päiväkotihoito, perhepäivähoito, avoin varhaiskasvatustoiminta ja yksityinen päivähoito sekä tukipalvelut, joiden avulla lasta voidaan hoitaa kotona. 
Tavoitteenamme on

• tarjota monipuolisia, laadukkaita ja joustavia päivähoitopalveluja sekä esiopetusta,
• pyrkiä yhteistyössä vanhempien kanssa luomaan turvallinen ja myönteinen kasvuympäristö, jossa lapsella on mahdollisuus yksilölliseen kasvuun, kehitykseen ja oppimiseen sekä
• tarjota lapselle hyvä päivä joka päivä"

Kiitos! Joensuun Enosta kokemuksia omaavana voin sanoa että tässä on onnistuttu. Pidetään tilanne jatkossakin hyvänä, pidetään pienten puolia. Päivähoito mahdollistaa tasapuolisen kasvun jokaiselle lapselle vanhempien elintasosta, elämäntilanteesta tai taustoista riippumatta. Se voi valitettavasti olla jopa päivän ainoa mahdollisuus nauttia terveellinen ja ravitseva ruoka, liikkua ja leikkiä ja tavata muita lapsia. Onni että se voi olla sitä! Se voi olla mahdollisuus saada päivään rytmi, joka on jokaiselle lapselle kasvamisen ja kehittymisen elinehto. Päivähoitajat ja vanhemmat ovat kasvatuskumppaneita. Sen merkitystä ei ikinä pitäisi väheksyä. Hyvä päivähoitaja on kultaakin kalliimpi asia.

Meidän päivähoito-arki loppuu syksyllä, ja samalla kasvatusvastuu perhepäivähoitajan ja meidän vanhempien välillä. Yhteydenpito toivoen jatkuu vapaamuotoisesti ja hymyillään aina kun tavataan. On ilo ollut huomata että perhepäivähoitajien määrä ei vähene Joensuun Enossakaan, vaan uusia ihania tyyppejä aloittaa kun entisiä siirtyy ansaituille eläkepäiville. Huikeaa! Teette tärkeää työtä.

Aasinsiltana voisin kannustaa perheellisiä siirtymään tänne väljemmille vesille, Pielisjoen varteen, pienen kylän raitille kulkemaan. Täällä on pienen ja suuremmankin ihmisen hyvä olla.

Kuntavaalit, eikä pudoteta Enoa veneestä! Äänestäthän siekin.

Kuntavaaliehdokkaat ovat päässeet jo kunnolla lauteille ja löylyä viskotaan saavista kaksin käsin. Tässä hetkessä myllytys ehdokkailla ja äänestäjillä on kova, haetaan omaa ja sopivinta äänitorvea vahvistamaan omia ajatuksia ja viemään niitä eteenpäin, pelätään pahinta jo valmiiksi etukäteen, epäillään ja kannustetaan ja samalla ehdokkaana koitetaan tuoda esille pienessä hetkessä, joko tapaamisessa kasvotusten tai lippulappusessa postilaatikkoon oma persoona, tavoitteet ja mielipide kuumiin ja ajankohtaisiin aiheisiin. Hankala tilanne, yhtä aikaa mahdoton ja mahdollinen ja ihailen sitä huikeaa menoa, iloisia kasvoja, idealistisia ja toivorikkaita ajatuksia sekä eriväristen ja numeroisten pipojen kavalkadia kylän raitilla. Mikään muu kuin usko parempaan ei laita ihmistä yrittämään hieman lisää. Usko paremmasta antaa myös lisää pelimerkkejä jaksaa tässä hetkessä ja odottaa tulevaa. Usko toiseen ihmiseen on tässä tilanteessa ainoa mahdollinen päätös tälle kylvettämiselle.

Minä uskon siihen että minua äänestävät tietävät minun puhuvan niiden asioiden puolesta, jotka koskettavat myös heitä. Uskon että he tietävät minulla olevan rohkeutta ja sopivasti tunne- ja tilanneälyä esittää asiat ymmärrettävästi toista ihmistä ja mielipiteitä kunnioittaen. Kotiväki voisi sanoa paremminkin, että kyllä se runnoo ajatuksensa läpi,  ja uskon että semmoisellekin on joskus tarvetta.
Puolueekseni valitsin SDP:n koska sen ideologiaa olen arvostanut jo vuosia. Kuulostaa melko mukavalta kun "SDP:n ihanteena on yhteiskunta, jossa vapaus voittaa alistamisen, humaanisuus suvaitsemattomuuden ja oikeudenmukaisuus itsekkyyden. Meille demareille tärkeää on työ ja työelämä, julkiset palvelut ja turvalliset asuinympäristöt, heikoimmista huolehtiminen, ympäristöongelmien poistaminen sekä sivistyksen vaaliminen."
(suora lainaus: http://sdp.fi/fi/tutustu/tietoa-sdpsta/ )
Kuulostaa mukavalta, mutta  se pitäisi tajuta etteivät nuo ole pelkkää sanahelinää vaan toivo paremmasta. Ihanteellinen yhteiskunta ei kuitenkaan tarkoita että se toteutuu kenenkään yhden ehdokkaan toimesta, mutta tuollaiset puolueen ajatukset luovat arvot, joita voi pitää omien arvojensa pohjalla, rakennuspalikkoina. Se voi myös tulla lähemmäksi silloin, kun mahdollisimman moni on samaa mieltä.

Ihminen on kehäkolmosen sisäpuolella ja "susirajalla" Enossa samanlainen lihaa ja verta oleva otus, nisäkäs, jonka tahtotila on pitää nälkä ja jano loitolla, oma reviirinsä turvassa ja kasvattaa jälkeläiset suojassa. Näiden asioiden jälkeen ihmisen elämän arvot ja arvostuksen kohteet muuttuvat usein asuinpaikan ja elämäntilanteen myötä. Lapsuudessani puhuttiin porvareista ja köyhälistöstä, ilman isompaa sivistystä ja sen kummempaa näkemystä maailmasta asiat myös tuotiin esille mustavalkoisina. Täällä pikkukylän raitillakin eroteltiin jyviä akanoista.  Muistan kun kuuntelin sitä paatosta ja päätin että jonain päivänä tiedän ja ymmärrän enemmän. Halusin olla suvaitsevaisempi ja oikeudenmukaisempi. Halusin aina kuitenkin muistaa mitä on, kun ei oikein ole mitään. Ja vielä tänä päivänä muistan miten siinäkin kodissa, jossa ei tosiaan ollut välillä yhtään mitään, ei koskaan saanut lyödä enää lyötyä ja heikommista tuli pitää huolta. Muistan miten opin arvostamaan rehellistä työtä ja pitämään pääni pystyssä ja seisomaan ylpeästi omien juurieni päällä.

Seison suorassa enkä jaksa esittää yhtään mitään muuta mitä olen. Olen nainen joka ojentaa poikiaan asiasta, täräyttää ilmoille vahingossa tai tahallaan kirosanan, ja nainen joka auttaa toista ihmistä pyyteettömästi, jos se vain on mahdollista. Olen nainen joka ei tapa hämähäkkiä, koska pelkää niitä ja koska uskoo sen tuovan huonoa onnea, nainen joka lukee horoskoopit ja hykertelee kun on leijona, joista aina kerrotaan jotain kivaa. Olen nainen, joka itkee usein piilossa kun ikävöi isäänsä, joka joskus jaksoi avata kurkkupurkin kannen ja tänä päivänä istuu surullisena ja hieman hajamielisenä vaipoissaan. Nainen joka osti osamaksulla bemarin, vaikkei siinä ollut mitään järkeä järjellä ajatellen. Nainen joka laskee leikkiä leikiten, mutta on haudanvakava, kun niin vaaditaan.

Olen kuntavaaliehdokkaana siksi, koska tiedän minusta olevan siihen, puhumaan asioista jotka ovat tärkeitä minulle, mutta myös monille muille. Olen ehdolla viedäkseni asioita läpi. En olisi muuten mukaan lähtenyt. Minulla ei ole kotitaustaa tai suuria vaikuttajia takana. Mie olen mie, ilman korulauseita. Tärkeitä asioita minulle äitinä ovat lapset ja nuoret ja heidän puolestaan puhuminen. Olen pikkukyläntyttö ja haluan poikieni kasvavan täällä, olevan pikkukylänpoikia, mutta opettelevan katsomaan avarin silmin ja ajatuksin tätä ympäröivää maailmaa. Olen saanut olla puuhaamassa kylällä muiden toimijoiden kanssa kulttuuri- ja liikuntatoimintaa sekä tapahtumia ja niiden tärkeys on lapsille ja nuorille ehdoton. Haluan opetuksen ja varhaiskasvatuksen säilyvän hyvänä ja lasten koulumatkojen pysyvän kohtuullisina. Täällä on elämää, touhua ja tohinaa ja siitä pidetään kiinni. Kehitetään jo olemassa olevaa hyvää.
Ruuhkavuosien keskellä tarpovana naisena minulle on tärkeää pitää henkinen ja fyysinen terveys kunnossa, asua siellä missä on läheiset ja rakkaat ja missä mieli lepää. Tärkeää on jaksaa tehdä töitä, kehittyä ja kehittää, oppia uutta. Nauttia siitä mitä on ihan siinä lähellä ja arvostaa sitä. Aina se ei oo helppoa vaikka haluaisi. Ympäristöä, mahtavia liikuntamahdollisuuksia, hetkiä huokaisuun ja perustarpeita hyvään elämään. Minulla on myös isä, joka oli ukki-ikäinen, kun minä synnyin. Kaltimosta kotoisin. Enolainen siis hyvin pitkillä juurilla. Opetti minulle kalastuksen, rempseät jutut, piti kädestä kun nukutti ja nyt tänä päivänä on minun aika pitää kädestä häntä. Toivon että pystyn sanomaan ajatukseni julkisista terveydenhuollon palveluista ja seisomaan inhimillisemmän sote-uudistuksen takana. Minun isä on yksi niistä jolle toivon kuntalaisena hyvän palvelun ja hoidon. Minun elämäni tärkeimmät asiat kun kuitenkin ovat tässä, ihan liki.

Oon sitä mieltä että avarakatseisuus ja avoimuus tuovat hyvää mieltä ja luovat hyviä asioita. Aina pitää muistaa olla ihminen ihmiselle. Haluan meitä muitakin samassa veneessä soutavia auttaa siinä, jos mahdollista. Ettei huopaisi eri suuntaan. Ottamalla osaa saavuttaa paljon!
Tiiäthän sie, että äänestämällä, annat jollekin mahdollisuuden tarttua airoon kiinni. Ei puttois tää Enokaan venneestä. ;)

Ensimmäistä kertaa elämässä-päivä. Hyvää naistenpäivää!

Miten voit astua täysin yli mukavuusalueesi ja syöksyä suoraan oman elämäsi pelkokerroin-kisaan? Minäpä kerron! Osta talo Pohjois-Karjalan syrjäalueelta, vanha mieluiten, jonka pihapiiri on iso ja rakennuksista osa huopakattoisia. Odota raikkaat talven tuulet ja tuiskut ja tuijota ikkunastasi vanhan navetan kallellaan olevaa seinää ja huopakaton päällä lepäävää järjetöntä lumikasaa. Kerää kaikki rohkeutesi, unohda valtaisa korkeanpaikan kammosi ja etsi navetan uumenista ikivanhat tikkaat, pihapiiristä kola ja lapio ja suuntaa katolle.

Seisoin tikapuilla valehtelematta kymmenen minuuttia. Valitsin kuolinpäiväkseni naistenpäivän, vuhuu. Puhelinkin oli sisällä laturissa ja saisin maata tiedottomassa tilassa katolta tipahtaneena tuntikausia ennen kuin joku osaisi kaipailla perääni. Kädet tärisi, jalat tärisi. Hypin tikkailla oikeastaan toivoen niiden romahtavan että saisin hyvän syyn olla menemättä katolle. Nostin katolle lapion ja kolan. Mietin vielä seuraavat viisi minuuttia. Työaikaakin oli kulunut jo hukkaan ja ottaisi päähän lähteä tekemään päivän hommia jos en edes yrittäisi. Jalat täristen nousin katolle.  Sanoin Perkele. Sitten katsoin ylös kohti taivasta. Ristiriitaista, mutta siinä tilanteessa kaikki apu tuntui olevan tarpeen! Sydän ei ole hakannut vuosiin noin järjettömästi kuin seistessäni navetan katolla katsellen pihapiiriä lintuperspektiivistä. Rauhoittelin itseäni. Siinä hetkessä toivoin, että joku sanoisi, hyvä tyttö, sie pystyt siihen.

Lunta lähti alas paljon, mutta minä pysyin katolla. Pääsin jopa alas turvallisesti. Pelotti vielä vähän alhaallakin, mutta ei niin paljon enää ja voi pojat miten ylpeä olin itsestäni! Oli pakko tulla sisälle, keittää teetä ja kirjoittaa kaikki heränneet ajatukseni blogiin, naistenpäivän kunniaksi!

Naisen, ja varmasti miehenkin elämässä on monia tilanteita, jossa omaa pelkokerrointa mitataan. Olen aina ollut ihminen, joka pystyy venymään henkisesti valtavasti ja kantamaan muidenkin murheita. Olemaan katkeamispisteessä ja silti seisomaan suorassa katse eteenpäin suunnaten. Olen myös vahva ja sisukas fyysisestikin ja huono puoleni on etten aina osaa edes pyytää apua! Tarjoan sitä kyllä itse helposti.  Korkeanpaikankammoa en ole vielä ikinä pystynyt tällä tavalla selättämään. En edes lapsena kiipeillyt puihin, saati katoille. Tein taas jotain ensimmäistä kertaa elämässäni. Se on aina hieno tunne. Jokaisen pitäisi tehdä jotain ensimmäistä kertaa elämässään olipa ikää 2-, 8-, 5-, 35-, tai 60-vuotta. Pelätä saa ja pitääkin, se on kuin ripottelisi mauttomaan ruokaan mausteita, tuo aina hieman mukavamman tujauksen ja lisää särmää elämässämme. Liikaa pelkoa ei kuitenkaan kenenkään pitäisi kokea, ei toistuvasti, ei kokoajan. Se tukahduttaa meistä jokaisen. Pelon takia ei koskaan pitäisi jättää kokematta asioita tai unohtaa elää elämäänsä.

Tänä päivänä me naiset olemme päivämme ansainneet. Olemme varmasti jokainen pelänneet monia asioita, sitä miten jaksamme ja miten selviämme arjen, työn ja naiseuden vaatimuksista. Pelkäämme lastemme, miestemme ja vanhempiemme puolesta.

Kannamme jatkuvaa huolta kodista, rahasta ja jopa maailmarauhasta. Hämähäkit, korkeat paikat ja kova vauhti pelottavat jotakin meistä. Katsomme peiliin emmekä aina tunnu riittävän, pelkäämme vanhenemista ja hylätyksi tulemista. Pelkäämme ettei meitä jakseta rakastaa tarpeeksi ja eniten pelkäämme ettemme enää itse jaksa.

Tänä päivänä me voimme nousta sinne katolle, katsoa peiliin tai katsoa rakkaitamme ja lopettaa pelkäämästä. Me uskallamme, me pystymme ja me osaamme. Olemme upeita, vahvoja ja sitkeitä. Rakastettavia ja rakastavia. Täydellisiä naisia pelkoinemme ja virheinemme. Jokainen meidän rinnalla seisova voi katsoa meitä ylpeyttä katseessaan ja jokainen meistä, Naiset, lupaa tänä päivänä katsoa itseään peilistä sitä samaa tuntien.