Menolippu Lieksaan.

Pojat valitteli tylsyyttä ja itsekin kyllästyin seuraamaan heidän mobiilipelejään, sekä jatkuvaa Salkkareiden tuijottelua. Suomalainen tv-ohjelma Salkkarit on tosin synnyttänyt pojille halun tehdä omaa tv-sarjaa ja tube-videoita, jotka koen ainoana positiivisena asiana jo pian 20v pyörineestä sarjasta.
Mitäpä siis tehtäisiin keskellä viikkoa, epävakaan säätilan luodessa paineita ja kukkaron ammottaessa tyhjyyttään. Retki naapuripitäjään!

Lieksaan siis, sinne se haikaili Simpauttaja-elokuvasta Markettakin.

Autoilun sijaan valittiin kulkuneuvoksi juna. Junallekin mentiin pyörillä. Ekoteko ja päivän kuntoilut samassa. Se oli muuten ensimmäinen kerta pojille olla junassa. Kiskobussissa ei valitettavasti nähty konduktööriä ja ajatusten punaiset verhot ja matot joutuivat myös kuoppaamaan. Mietin liekkö moista punaisin verhoin ja lyhdyin varustettua junaa olemassakaan. Pojillani on mainio mielikuvitus. Tiedä millaisen saippuaoopperan saavat vielä aikaiseksi.

Retkeily kannattaa aina. Lasten kanssa se on ihanaa ja pienet asiat tuottavat hymyä ja iloa. En ole koskaan aiemmin iloinnut junan saapumisesta yhtälailla kuin nyt seuratessani nuorimmaiseni jännitystä ja hymyä. Tai olen, kerran, kun odotin kaukaa Ilomantsin asemalla lättähatun saapumista. Taisinpa olla saman ikäinen. Silloin Ilomantsiinkin kulki vielä henkilöliikenteen juna.

Enosta oli kirjoitettu sanomalehti Karjalaiseen mainio artikkeli. Siinä puhuttiin muun muassa Enon kansainvälisyydestä, tai pikemminkin sen vähyydestä. Juna-asema oli autio, mutta toden totta, niin kelekkeesti, käyttäen tätä huikeaa sanaa siitä Simpauttaja-elokuvasta, kuului suomen, ruotsin ja englannin kieliset ilmoitukset junan myöhästymisestä. Rautatieasema kun Enossa kuuleman mukaan on se kansainvälisin paikka ;)
Nuorimmaiseni kuunteli korvat höröllään, vaniljatuutti käsiin sulaen kuulutuksia ja tokaisi pikkuvanhasti ja pikkukylän pojan realismia äänessään: "höh, mitä järkeä on kuuluttaa englanniksi, kun eihän täällä oo muita kuin myö". Vähissä oli matkustajat tiistai-iltapäivänä Lieksan suuntaan. Harmitti hieman.

Lieksa, kaunis, mutta hieman aliarvostettu kaupunki oli hyvä retkikohde. Lieksassa kävelyetäisyydellä on oikeastaan kaikki mitä pikkukylän tyttö poikineen kaipaa. Suuntasimme ensimmäiseksi lasten liikennepuistoon, joka yllätti minut positiivisesti. Liikenne puistossa oli kuin Lontoossa, etenkin omien lasten kaahaillessa ympäriinsä, mutta isoimmilta kolareilta vältyttiin. Hieman evästelyä ja uimahalliin, joka säiden takia saisi olla avoinna vaikka heinäkuulle. Sen verran kolea ja vähäluminen tämä Suomen kesä aina on. Pojat olivat tyytyväisiä, ei ne suuria vaadi. Ja vaikka se raha ei saisi näytellä roolia missään, niin huojentavaa oli, että koko reissusta selvisi ruokailuineen kaikkineen alle satasella. Suositellaan muillekin!

Little town blues- taikka sitten Enon disco.

Kevät oli kylmä ja ankea, tuntui että talven painon alta ei päästä minnekään. Pieni kylän raitti alkoi ahdistaa. Oli pakko varata matka etelään. Helpotti hetkeksi.
Ei sää ongelma pelkästään täällä meillä susirajalla ollut, talvi oli takertunut tiukasti Suomi-neidon ympärille, kolkasta kolkkaan.

Kesä saapui vaivalloisesti, mutta saapui kuitenkin. Kesäkuu toi meille tänne kylälle myös jotain uutta ja erilaista. Pieni kylänraittimme Eno heräsi Joensuu-Jukolan myötä hetkeksi eloon. Koko kylä valvoi, läpi yön. Olihan se erikoisen hienoa.
https://www.instagram.com/p/BVdPaHIA7bt/

Meidänkin pihapiiri oli täynnä tohinaa, kun saimme suunnistajia vieraaksi. Oli mukava tutustua aikoinaan tältä kylältä lähteneeseen, ja saada kutsu heille kylättelemään. Lie Suomineidon toisen puolen lanteilla erilainen liike, tämä puoli tuntuu usein pysähtyneen paikoilleen. Minulle aina herää Suomen karttaa katsoen mielikuva äidistä, kesken kotitöiden, samalla lasta lantionsa päällä lekuttaen. Lantio, johon lapsi nojaa, on meidän kotiseutumme. Vauva-ajat ovat kai vielä niin tuoreessa muistissa, kun tämmöisiä höpötän. :D

Viime sunnuntaina kaikki oli taas ennallaan, koko kylä kuin autiosaari. Oli hieman haikea mieli. Tuli jo ikävä ihania pihakahvioita, kauniisti laitettuja lyhtyjä ja elämisen tohinaa. Kaikkialla oli niin hiljaista. Asia jota täällä arvostan, on sama asia, joka alkaa joskus myös ahdistaa. Pitäisi kai pitää enemmän melua tyhjästä.

Melua tyhjästä ovat kyllä pitäneet poikani! Liiaksikin asti. Lomailevat lapsukaiset rikkovat tasaista hiljaisuutta tärykalvoja kuormittaen. Lasten iloa on myös hauska seurata, etenkin kun leikkivät pihalla. Työtä tekevä aikuinen on hieman ankeaa seuraa, tai he minulle liian äänekästä. Olen välillä kuitenkin laittanut työt tauolle ja on lähdetty vaikka pyöräilemään. Tätä Pohjois-Karjalan luontoa auringon paistaessa voisi ihailla mielin määrin. Onni on tällainen mahdollisuus.

Laskin eilen päiviä seuraavaan matkaan. 60. Olen matkalla metropoliin joka ei nuku ikinä, sykkeeseen joka ei sammu. New York, New York lauloi Sinatra. Minuakin laulattaa. Kaupungissa asuu 8,5 miljoonaa ihmistä. Onhan se älytöntä ajatella, kun meidän kylän raitilla tallaa enimmillään 2500. Tilaa täällä olisi kyllä isommallekin porukalle.
Enostakin on laulu, Myllerin Alpon Enon disco. Melkein yhtä legendaarinen kuin tuo Sinatran rallatus ja nykyään tunnusmerkkinä koko Joensuulle, kun Joensuu tanssi ja soi sen tahdissa. Ei pöllömpi juttu ollut aikoinaan tuo levytys, Luhtapohjan mieheltä.

https://www.youtube.com/watch?v=GLAZZDq4Fn8

Pikkukaupungin bluesista ja sen karkoittamisesta Sinatra lauloi. Meidän Enon discossa on kuitenkin enemmän tekemisen meininkiä, joka ei sula pois hetkessä. Eno on syvällä sielussa. Joskus tekee hyvää kuitenkin herätä eloon vaikka koko kylänä jonkun tapahtuman voimin, tai sitten pitää poistua paikalta, jos siltä alkaa tuntumaan. Tänne on aina sitten mukavampi palata.