Tahot sie. Niin miekin. Kyllä tää tästä!

Lähdin ehdokkaaksi kuntavaaleihin tänä vuonna. Olin pyynnöstä mielissäni ja näin mahdollisuuden puhua asioista jotka merkitsevät, eivät ainoastaan minulle vaan monelle samassa elämäntilanteessa tai samaa aluetta tallaavalle. Ehdokkuuden myötä tuli myös ajatus tästä blogista. Kirjoittanut olen jo kauan. Olen kahden pienen pojan äiti, ja jokainen äiti tietää oman arvomaailmansa ykköset. Elämä tulee tehdä hyväksi niin, että lasten hyvä olo näkyy. Aina ei kaikki mene oppikirjojen mukaan, mutta onneksi elämä suo tilaa virheillekin. Jokaisesta kaatumisesta pitää vaan muistaa nousta ylös.  Blogin kirjoittaminen on ollut pienten poikien äidille terapiaa vuosien varrella, se on myös ollut tapa kohdata asioita omassa arjessa ja nähdä asioista myös ne positiiviset puolet, jos elämä on näyttänyt välillä harmaalta. Samaa ajattelin toteuttaa tässäkin blogissa, tarinoimalla pienen kylän raitilta.

Miksi erotella pieniä kylänraitteja voisi joku kysyä, kun kerran ollaan kaikki joensuulaisia. Mielestäni sille on vahva peruste; halu kuulua johonkin yksilöidympään kuin vain kadota isoon massaan. Kaupunginosa olisi myös mielestäni liian mediaseksikäs nimi esimerkiksi Enolle ja Uimaharjulle. Tai no, se voisi yllättää, jos olet muuttamassa kaupunkialueelle Joensuuhun, paikkoja tuntematta. Olisiko se sitten negatiivinen vai positiivinen yllätys jäisi nähtäväksi. Muistakaa, että kirjoitan näitä aina kaikella rakkaudella, hieman sitä pilkettä silmäkulmissa. Näiden alueiden arvostus on kuitenkin laskenut aikoinaan tapahtuneen liitoksen jälkeen ja sen puolesta haluan puhua. Arvoa tällä alueella on yhä. Kylä on täynnä ihmisiä, joiden tahtotila on elää täällä, nyt ja aina. Se tahtotila näkyy monessa asiassa.

Lapseni on, ja toinen tulee olemaan, kyläkoulussa. Louhiojan koulu on osoittautunut paikaksi, josta pieni ekaluokkainen ei halua kuulemma enää koskaan pois. On ollut ihana äitinä seurata sitä intoa ja tahtoa oppia uutta. Mietin tuossa että onneksi aikaa on vielä ennen yläkouluun menoa koulumatkaa Louhiojalle kulkea. Isoveljen jalanjäljissä kulkee myös pienempi mies. Olen tykästynyt kouluun itsekin. Siellä on aidosti hyvä tunnelma. Opettajat itse ovat myös ihastuneita koulun henkeen, on huikeaa että oppilaat eskareista kutosiin tervehtivät tavatessa ja hyvästelevät lähtiessä. Kouluun on mukava tulla, siellä on hyvä olla ja tuntuu joskus että sieltä on ikävä lähteä, lainatakseni entisen työnantajani sanoja. Koulussa oppimisen lisäksi harrastetaan ja liikutaan ja siellä koetaan kulttuurielämyksiä. Louhiojalla ei ole jääty vain odottamaan muutoksia vaan taustalla on myös reippaat ja aikaansaavat vanhemmat, jotka ovat muuttaneet asioita ja korjanneet mahdollisia epäkohtia. Aktiivisten vanhempien ansiosta lapsille on hankittu paljon extraa. Kiitos tätäkin kautta teille Vanhempain voima! Ei Louhioja toki ainoa ole. Samanlaisia tarinoita olen kuullut muun muassa Uimaharjunkin suunnalta. Näitä tarinoita tarvitaan. Pienikin nimittäin ponnistaa ja pitää kiinni vaikka kynsin hampain. Aiemmin mainitsemani tahtotila näkyy juuri näissä asioissa.

Lapsellisia ihmisiä siis tarvitaan pienille kylänraiteille. Koulumatkalle saa tulla vaikka tungosta. Lapsissa on se tulevaisuus nimittäin ja heihin voimme laittaa itämään sen hyvän hengen ja tahtotilan. Kun jossakin paikassa on hyvä olla, sieltä toden totta on ikävä sitten lähteä, ja ainakin on helpompi palata. Edellisessä tekstissäni kerroin että ostin ihanan vanhan talon täältä Enon kirkonkylältä ja oli upeaa kuulla naapureilta miten mukavaa on kuulla talon pihalta taas ääniä ja tohinaa. Sitäpä sitten riittää, voin luvata. Harvinaisen kovaäänisiä tapauksia on tähän perheeseen äitiä myöten siunaantunut.

Olen samaan aikaan leppoisa ja lennokas mutta melko yksinkertainen nainen. Eräs huikean hyvistä rokkibändeistä lauloi Simple manista https://www.youtube.com/watch?v=sHQ_aTjXObs  ja tuuminpa sitten miksei sitä voisi "womanisoidakin". No, leikki leikkinä, kappale on niin hyvä että suosittelen kuuntelemaan. Yksinkertaisella tarkoitan asioita, joita arvostan korkealle elämässäni joka päivä. Tyhmyyttäni en siis tunnusta ainakaan näin julkisesti. Minulle iloa tuo liikunta ja puhdas luonto, hyvät ihmissuhteet sekä tasapaino elämäni tärkeiden asioiden välillä. Lähdin eilen hieman ärsyyntyneenä hiihtämään. Sukset jalkaan kotipihassa ja katuja pitkin hiihtoladulle, jonne matkaa tuli muutamia satoja metrejä. Melko yksinkertaista. En ole teknisesti hyvä hiihtäjä, joten hikihän siinä puskemisessa tuli mutta samalla hyvä mieli. Ärtyneisyys oli poissa. Lapsellisuuteen palatakseni iloa toi myös muutaman pienen tytön ryhmä, joka oli samaan aikaan ladulla. Iloinen moi kuului, kun heidät ohitin. Yksinkertainen pieni ele, joka merkitsi. Lasten käytöstavat olivat hyvällä mallilla.

Liikunta ja liikunnanilo ovat totta. Jaksaminen on ollut itsellänikin koetuksella elämässä tapahtuneissa muutoksissa ja olen hukuttanut surujani liikuntaan, muuttanut kyyneleitäni hieksi. Minulle se on toiminut, olisinhan voinut hukuttaa suruni pulloonkin, minkä yhä useampi tekee. Kokeillut olen sitäkin, ei toimi. Mahdollisuudet liikkumiseen ovat kuitenkin täällä  Enon suunnalla ja Joensuussa yleensäkin hyvät. Rahojen ollessa tiukilla voit aina mennä lenkille tai talvella välineiden salliessa hiihtämään. Kesällä uiminen ei maksa mitään, mutta rentouttaa paremmin kuin kalleinkaan joogatunti. Minulla on ollut suuri ilo saada tehdä toista työtä liikunnanohjauksen parissa Joensuun Seudun Kansalaisopistolla sekä yksityisellä Fysiohaka kuntosalilla. Olen päässyt harrastamaan työtä tekemällä. Jumppaopena näkee ihmisten tahtotilan ja aistii ilmapiirin. Enossa on semmoinen leppoisan mukava tunnelma ja porukka tekee silti tosissaan. Harrastusmahdollisuuksia myös arvostetaan ja niitä pidetään yllä osallistumalla. Harrastaminen auttaa jaksamaan arjessa, se olisi paras tapa ehkäistä ennalta vakaviakin ongelmia. Aina ei ole kuitenkaan rahaa osallistua. Maksulliset harrastuspaikat ovat varmasti syöneet osaltaan liikkujia, jos taloudellinen tilanne ei salli maksaa mistään ylimääräisestä. Tiedän tunteen, ja tiedän mistä perheellinen luopuu; omasta hyvinvoinnistaan ensimmäisenä.  Sitä ajattelee, että jospa jotenkin pärjäisi. Aina ei pärjää. Haluan vahvasti puhua sen puolesta, että yhä useampi taloudelliseen tilanteeseen katsomatta pääsisi liikkumaan vaikkapa tuetusti, jos täysin maksuttomia palveluita ei ole mahdollista tarjota. Haluan myös kannustaa osallistumaan ja kokeilemaan. Monet vapaaehtoistyöhön pohjautuvat järjestöt ja jopa yksityiset järjestävät toimintaa sekä lapsille että aikuisille. Se on huikean hienoa työtä. Tahtotila ja hyvä henki näkyy juuri siellä. Kiitos teille, jotka itsenne tunnistatte.

Pienen kylän raittia se tämä Eno on, vaikka Joensuuhun kuulumme. Olin joulun aikaan harmissani siitä ettei kaupunki ollut nähnyt vaivaa ja laittanut jouluvaloja tälle raitille. En tosin täysin varma ollut tekeekö se sitä muuallakaan. Hieman tökerösti asetellen oli vanhan kunnantalon iso kuusi saanut valonauhan. Välttää, moisille eläjille, tuli ensimmäiseksi mieleeni. Sattui hieman kauneutta arvostavan sieluun asettelun epämääräisyys, en tiedä kiinnittikö siihen muut huomioita, mutta hengissä toki selvisin tästäkin kirjoittamaan. Pikkujuttuja. Aamukahvilla paikallislehteä lukiessa pisti silmään loistava idea. Paikallislehti Pielisjokiseutu (26.1.2017) oli muutenkin pullollaan mielenkiintoista luettavaa. Lehden juttujen perusteella pienten kylän raittien hiljentyminen on ainoastaan katsojan silmissä, liikettä on näin talvellakin, kun osaa katsoa tai hieman nuuskia! Kulttuuriyhdistys Louhi luo pienelle kylälle tapahtumia kulttuurinsaralla, jotka eivät häpeilisi isommissakaan paikoissa! Loistavaa. Suomen juhlavuosi teemasta johtuen kaihoisan mukava tarina oli Enon maatalousnäyttelystä vuodelta 1955, jonka yleisömäärä oli huikea 20 000! Pienen kylän raitilla oli ollut  vieri vieressä liikkeitä ja myymälöitä. Sillä mittarilla kylä on toki hiljentynyt. Eno täyttyy kesällä 2017 uudestaan, kun Jukolan viesti täyttää Harpatin harjut suunnistajista. Ihmismäärä mahtaa olla huikea myös tuolloin. Odotan jotenkin innolla sitä että tämä pieni kylänraitti nousee hetkiseksi esille. Pahennusta ei tosiaan aiheuttaisi, jos jotenkin toteutuisi seuraava ajatus. Pikkujuttuja tämäkin, mutta tuonpa esille mielipiteeni. Pielisjokiseudun päätoimittaja Sami Tolvanen, joka vaikuttaa oikein hauskalta mieheltä juttujensa perusteella, haaveili räsymaton värittämisestä Enon sillalle. Idean äitinä oli toiminut taiteilija Tuija Hirvonen-Puhakka. Mielestäni ajatus olisi huikea! Jospa Joensuussa nähtäisiin tällaisen tempauksen media-arvo ja se sama idylli Joensuun Enosta räsymattoineen, virtaavan Pielisjoen päällä, jonka itse jo verkkokalvoille loin.

Sitähän tämä on nimittäin on.

Pieni mutta sievä paikka, hyvine ihmisineen ja tahtotiloineen joista jokainen tallaa oman elämänsä räsymattoa pitkin.

Enoni.

Ostin talon. Se on vanha ja iso ja minä rakastuin siihen. Sen talon nurkissa tuuli ujeltaa kuin itkien vallatonta kohtaloaan, mutta sen seinät ovat vankat ja pitävät lämmön sisällään viis veisaten tuulen voimakkaista vaatimuksista. Olkaansa kohautellen se on seissyt paikallaan jo vuosikymmeniä ja minä lupasin pitää siitä huolen jatkossakin.
Talo on keskellä pientä kirkonkylää, itäisessä Suomessa, ja kylä on leppoisasti virtaavan Pielisjoen varrella. Joenvartta pitkin on tullut kuljettua monet kerrat kävellen ja juosten, nuorena joskus lähes kontaten ja  se on ehdoton lempimaisemani vuodenajoista riippumatta. Pielisjoessa ovat lapseni opetelleet uimaan ja se on lohduttanut minua kauneudellaan. Pieni kylä on kotini ja omaa sukuani. Enoni.

Halusin kirjoittaa jotain, joka saisi sinut miettimään tätä pientä paikkaa, jota kodiksi voi kutsua. Halusin sinun kuvittelevan paikan minun silmin. Aloitin tarinan runollisesti. Elämäni ja arkeni ovat joskus runoudesta kaukana. Rouheaa ja arkista, tätä hetkeä. Hetkiä joiden vasta jälkeenpäin näen pysäyttävän kauneudellaan.
Haluan kirjoittaa elämästä pienessä kylässä, kaukana kaikesta, paitsi susirajalta. Täällä ruotsinkielen opettelu tuntuu vieraalta, koska tankkausreissuja varten olisi parasta osata vähintään auttavat venäjän alkeet. Ihmiset täällä ovat reippaita ja iloisia, puhuvat paljon ja tarkoittavat hyvää, ainakin suurimmaksi osin. Täällä pärjää sillä asenteella että pärjäähän sitä, perhana. Muuta ei tarvita. Tämä on kylä josta on matkaa Joensuun keskustaan 33km, ja yllättävää kyllä, se matka on pitempi sieltä päin tänne, henkisesti ainakin.  Täällä on  paljon tilaa ja helppo elää. Luonnonrauhaa kaipaavalle tämä on unelma, aktiivista seuraelämää etsivälle ei ehkä paras mahdollinen. Olen kuitenkin kuullut, että Tinder löytää matcheja täältäkin. Peli ei ole siis menetetty.

Tiesittekö että täällä on liikuntamahdollisuuksia lähes jokaiselle, hiihtolatuja huikeissa maisemissa, vaellusreittejä kotiovelta ja ratsastuksen taidotkin saat opetella a-ö:hön omalla kylällä? Meillä on jäähalli, joka rakennettiin yhteishengessä sekä osin talkoilla. Siellä pärjää hyvin ulkopaikkakuntalaisetkin, kun varautuvat pukeutumalla lämpimästi. Yleensä sitten niiden muiden halleissa enolaisille tulee hiki. Uima-allas sai vettä sisäänsä ja vesijumpatkin starttasivat pitkän tauon jälkeen. Tämä osoittaa sen mitä tulen teksteilläni ajamaan takaa. Eno ei tipu veneestä. Edellisestä  voitte melkein huomata että olen lähes 17 vuotta sitten toiminut silloisen Enon kunnan info-oppaana. Verissä on markkinoinnin taito, ja pysyy ;)

Minusta on myös äärimmäisen hienoa, että paikallisessa aikuisten virvoitusjuomaliikkeessä minulle osataan tarjota viini makumieltymisteni mukaan. En ainakaan myönnä kahvaa joka päivä nykiväni, jotta jo tottumuksesta tietäisivät. Täällä minä saan olla yksilö, en katoa massaan. Ja jos joskus tuntuu että kylä tietää omat asiat itseään paremmin, pitäisin sitä enempi huolenpitona kuin hankaluutena. Toisinaan niistä tarinoista oppii jopa hieman enemmän itsestään!

Minä pidän tästä kylästä ja kyläläisistä. Olen iloinen että lapseni kasvavat tällä samalla kylällä missä itsekin olen kasvanut. Kääntävät samat kivet ja kannot. Heillä on hyvä pohja mistä ponnistaa.

Kirjoitan tarinani huumorinpilke silmäkulmassa ja pyrin aina totuuteen. Luethan tarinani avoimin mielin, silmiä kun on pakko pitää muutenkin auki.  Kirjoitan, koska haluan tulla kuulluksi. Kirjoitan myös siksi, koska se auttaa minua näkemään paremmin. Kirjoitan asioista ja ihmisistä, kokemuksista ja tuntemuksista. Olen itse liiankin suora sanoissani, mutta en koskaan tahdo tietoisesti loukata. Pyrin aina hyvään. Elämä kun näyttää kantavan hyvien hetkien avulla niiden raskaimpienkin läpi.

Istuhan tarakalle, kyytsään siut pienen kylänraitille!