Ensimmäistä kertaa elämässä-päivä. Hyvää naistenpäivää!

Miten voit astua täysin yli mukavuusalueesi ja syöksyä suoraan oman elämäsi pelkokerroin-kisaan? Minäpä kerron! Osta talo Pohjois-Karjalan syrjäalueelta, vanha mieluiten, jonka pihapiiri on iso ja rakennuksista osa huopakattoisia. Odota raikkaat talven tuulet ja tuiskut ja tuijota ikkunastasi vanhan navetan kallellaan olevaa seinää ja huopakaton päällä lepäävää järjetöntä lumikasaa. Kerää kaikki rohkeutesi, unohda valtaisa korkeanpaikan kammosi ja etsi navetan uumenista ikivanhat tikkaat, pihapiiristä kola ja lapio ja suuntaa katolle.

Seisoin tikapuilla valehtelematta kymmenen minuuttia. Valitsin kuolinpäiväkseni naistenpäivän, vuhuu. Puhelinkin oli sisällä laturissa ja saisin maata tiedottomassa tilassa katolta tipahtaneena tuntikausia ennen kuin joku osaisi kaipailla perääni. Kädet tärisi, jalat tärisi. Hypin tikkailla oikeastaan toivoen niiden romahtavan että saisin hyvän syyn olla menemättä katolle. Nostin katolle lapion ja kolan. Mietin vielä seuraavat viisi minuuttia. Työaikaakin oli kulunut jo hukkaan ja ottaisi päähän lähteä tekemään päivän hommia jos en edes yrittäisi. Jalat täristen nousin katolle.  Sanoin Perkele. Sitten katsoin ylös kohti taivasta. Ristiriitaista, mutta siinä tilanteessa kaikki apu tuntui olevan tarpeen! Sydän ei ole hakannut vuosiin noin järjettömästi kuin seistessäni navetan katolla katsellen pihapiiriä lintuperspektiivistä. Rauhoittelin itseäni. Siinä hetkessä toivoin, että joku sanoisi, hyvä tyttö, sie pystyt siihen.

Lunta lähti alas paljon, mutta minä pysyin katolla. Pääsin jopa alas turvallisesti. Pelotti vielä vähän alhaallakin, mutta ei niin paljon enää ja voi pojat miten ylpeä olin itsestäni! Oli pakko tulla sisälle, keittää teetä ja kirjoittaa kaikki heränneet ajatukseni blogiin, naistenpäivän kunniaksi!

Naisen, ja varmasti miehenkin elämässä on monia tilanteita, jossa omaa pelkokerrointa mitataan. Olen aina ollut ihminen, joka pystyy venymään henkisesti valtavasti ja kantamaan muidenkin murheita. Olemaan katkeamispisteessä ja silti seisomaan suorassa katse eteenpäin suunnaten. Olen myös vahva ja sisukas fyysisestikin ja huono puoleni on etten aina osaa edes pyytää apua! Tarjoan sitä kyllä itse helposti.  Korkeanpaikankammoa en ole vielä ikinä pystynyt tällä tavalla selättämään. En edes lapsena kiipeillyt puihin, saati katoille. Tein taas jotain ensimmäistä kertaa elämässäni. Se on aina hieno tunne. Jokaisen pitäisi tehdä jotain ensimmäistä kertaa elämässään olipa ikää 2-, 8-, 5-, 35-, tai 60-vuotta. Pelätä saa ja pitääkin, se on kuin ripottelisi mauttomaan ruokaan mausteita, tuo aina hieman mukavamman tujauksen ja lisää särmää elämässämme. Liikaa pelkoa ei kuitenkaan kenenkään pitäisi kokea, ei toistuvasti, ei kokoajan. Se tukahduttaa meistä jokaisen. Pelon takia ei koskaan pitäisi jättää kokematta asioita tai unohtaa elää elämäänsä.

Tänä päivänä me naiset olemme päivämme ansainneet. Olemme varmasti jokainen pelänneet monia asioita, sitä miten jaksamme ja miten selviämme arjen, työn ja naiseuden vaatimuksista. Pelkäämme lastemme, miestemme ja vanhempiemme puolesta.

Kannamme jatkuvaa huolta kodista, rahasta ja jopa maailmarauhasta. Hämähäkit, korkeat paikat ja kova vauhti pelottavat jotakin meistä. Katsomme peiliin emmekä aina tunnu riittävän, pelkäämme vanhenemista ja hylätyksi tulemista. Pelkäämme ettei meitä jakseta rakastaa tarpeeksi ja eniten pelkäämme ettemme enää itse jaksa.

Tänä päivänä me voimme nousta sinne katolle, katsoa peiliin tai katsoa rakkaitamme ja lopettaa pelkäämästä. Me uskallamme, me pystymme ja me osaamme. Olemme upeita, vahvoja ja sitkeitä. Rakastettavia ja rakastavia. Täydellisiä naisia pelkoinemme ja virheinemme. Jokainen meidän rinnalla seisova voi katsoa meitä ylpeyttä katseessaan ja jokainen meistä, Naiset, lupaa tänä päivänä katsoa itseään peilistä sitä samaa tuntien.